Satu Blomerus
Muistikuvat, 2024
Muistot, meidän jokaisen henkilökohtainen kuvakansio. Siellä ovat niin hyvät kuin huonot tapahtumat elämämme varrelta. Jotkut muistikuvat ovat himmenneet, ikään kuin värit muistoista olisivat haalistuneet. Niinhän usein käy myös vanhoille paperisille valokuville.
Lapsuuteni sijoittuu 1950–1960-lukujen vaihteeseen.
Yksi lapsuuteni muistikuvista liittyy vahvasti kesään. Asuimme maaseudulla pienessä harmaassa mökissä, johon mahtui koko lähisuku. Olen mummoni ja tätini kasvattama. Mökin takana oli lehmihaka, jonka läpi kulki ajotie rannassa oleville kesähuviloille. Juuri kotimökin takana oli portti, jonka läpi pääsi lehmihaan läpi kulkevalle peltotielle. Olin innokkaana avaamassa porttia paikkakunnan kesälomalaisille ja heidän kauempaa tuleville vierailleen. Siihen aikaan ei maaseudulla ollut maitoauton ja pari kertaa päivässä kulkevan linja-auton lisäksi kovinkaan paljon muuta autoliikennettä. Siksi huviloille menijöiden autot oli helppo havaita ja ehtiä ajoissa passiin portille. Toisinaan sain palkkioksi marjatuokkosen, toisinaan muutamia lantteja, jotka kulutin pennin nallekarkkeihin. Muistan pettymyksen olleen käsinkosketeltava, jos vieraammat huvila-asukit eivät tajunneet käytäntöä, ja jäin ilman palkkiota.
Minun kaksi muuta lapsuusmuistoani liittyvät jouluun.
Meidän joulunviettoon kuului jouluruokien lisäksi joulukuusi ja tietenkin joulupukin vierailu. Tässä muistelemassani aattoillassa sattui joulupukilla olemaan mukanaan reipas tonttu, joka hyvin epäilyttävästi muistutti muutamaa vuotta vanhempaa sisartani.
Seuraavana päivänä kerroin ajatuksistani sisarelleni. Häneltä sain hyvin luovan selityksen epäilyyni: ”Katos kun jokaisella lapsella on oman näköisensä tonttu. Odota vaan koska sinun näköisesi tonttu tulee joulupukin mukana.”
Nyt 69-vuotiaana alan pikkuhiljaa uskoa, että sisareni taisi keksiä koko jutun.
Toinen joulumuistoni liittyy joulukuuseen ja sen koristeisiin. Minun lapsuudessani joulukuusi koristeltiin itse tehdyin paperisin tähdin, aidoin omenoin ja aidoin kynttilöin sekä Fazerin sekalaisen karamellipussin sisällöllä. Mummoni ehdoton kielto oli, ettei karamelleja saanut ottaa aattona, vasta joulupäivänä sai herkutella niillä. Kuinka ollakaan sisareni laittoivat illalla itselleen nukkumapaikan kuusen juurelle. Voitte uskoa, että pettymykseni oli suuri, kun jouluaamuna kuusessa roikkuivat tyhjät, mutta kauniisti karkkien muotoon jätetyt paperit. Karkit olivat menneet kuusen juurella nukkuvien sisarteni suihin.
Nyt tuo muisto hymyilyttää, mutta toisin taisi olla silloisena jouluaamuna. Kaksi vanhempaa sisartani saattoivat joskus kyllästyä pikkusiskon mukana roikkumiseen. Minä, siis perässä roikkuva pikkusisko, ihailin tietysti kovasti heitä ja heidän juttujaan ja salaisuuksiaan.
Perin juurin kyllästyneenä he keksivät keinon millä saivat minut kintereiltään siksi aikaa, että ehtivät livahtaa piiloon ja omille teilleen. Kumpikin kurottivat ikkunaan ja ihmetellen huusivat: ”Voi voi, tule kattomaan, kissanpennut ajaa olkisilla polkupyörillä”. Minä tietenkin ryntäsin ikkunaan ihmettelemään moista näkyä. Ja voi harmi, aina myöhästyin, kissanpennut olkisine polkupyörineen olivat ehtineet ajaa näkymättömiin. Miten ihmeessä saatoinkaan mennä usean kerran tuohon samaan halpaan.
Nyt hyvä lukija, saatat pohtia, että olipa minulla kauheat isosiskot. No voin vakuuttaa, että eivät olleet. Kun muutaman vuoden vanhenin, löysimme paljon yhteistä ja sisareni olivat monessa kohden tukena ja turvana. Paljon on myös hauskoja yhteisiä muistoja, mutta se onkin sitten jo eri muistojen kuvakirja.