Jonne Heinonen

Oli vuosi 2001, 15-vuotiaana vietin kesää rippileirillä Siikaniemessä, Lahden liepeillä. Leirin aikana koin monia ikäviä hetkiä, erityisesti kiusaamisen vuoksi. Silloin tapasin romaninuoren, Tinon. Hänellä oli rohkeutta pysäyttää omien kavereidensa toiminta.   

Vuosia myöhemmin, kun aloitin valokuvauksen opiskelun Stadin ammattiopistossa, tutustuin dokumentaarisen valokuvauksen käsitteeseen. Tinolta aiemmin saamani tuki ja apu nosti Suomen romanivähemmistön jälleen mieleeni. Koulussa alkoi dokumentaarisen valokuvauksen kurssi ja aloin miettiä, voisiko Suomen romanivähemmistön dokumentoiminen olla mahdollista valokuvan avulla.  

Pystyisinkö käyttämään valokuvaa keinona heidän ajatuksiensa ja kokemuksiensa esille tuomiseen? Huomasin miettiväni sitä, että miksi en (emme) tiedä tästä vähemmistöstä juurikaan mitään. Heistä, joiden ulkonäön useat luulevat tunnistavansa; vähemmistöstä, josta ei juuri puhuttu edes lukion historian tai yhteiskuntaopin tunneilla.   

Aloitettuani työskentelyn kuvaushankkeen parissa ajauduin nopeasti tilanteisiin, joissa tämä aihe, romanivähemmistö, herätti ihmisissä enimmäkseen kysymyksiä siitä, miltä Suomen romanit näyttävät valokuvissa. Kiinnostus liittyi eritoten valokuvien estetiikkaan. Harva kuitenkaan kysyi, millainen suhde minulla on kuvattavaani vähemmistöön, siitä, minkä vuoksi olin tekemässä projektia, mikä on sen tarkoitus? Näiden henkilöiden ajatukset muistuttivat minua dokumentaarisen valokuvauksen eettisistä haasteista: koen, että valokuvaaja, kuvan tekijä, on aina ottamassa jotain itselleen. Varsinkin silloin, kun olet päättänyt kääntää kameran kohti ihmistä, tai eläviä kohtaan, on tärkeää tiedostaa valokuvaan liittyvät valtasuhteet sinun ja kuvattavan välillä. On pysähdyttävä ajattelemaan mitä olet tekemässä, mistä syistä ja mihin olet tällä pyrkimässä. Siltikään et voi poistaa omaa rooliasi valokuvien ympäriltä.   

Jo ensimmäisten vuosien aikana dokumentaatiota tehdessäni ymmärsin, etten ole kykeneväinen valokuvan keinoin kertomaan, keitä Suomen romanit todella ovat, varsinkin tullessani vähemmistön ulkopuolelta. Valokuvat voivat ulkoisesti esittää Suomen romanivähemmistöön kuuluvan ihmisen, mutta nämä valokuvat eivät mitenkään pysty välittämään sitä, keitä he ovat ihmisinä. Eikä se varmastikaan ole mahdollista koskaan, kun valokuvien kohteena on ihminen.  

Tämän ymmärtäminen johti minut lopulta päättämään romanivähemmistön valokuvaamisen vuonna 2018.   

Kului vajaa vuosi. Kävin useita keskusteluja näistä haasteista ystäväni Samuelin kanssa milloin missäkin: puhelimessa, autossa ja hänen kotonaan Jyväskylässä syöden lohta ja perunamuussia. Hän muistutti minua siitä, kuinka tärkeänä hän piti näiden valokuvien olemassaoloa, sitä mitä ne merkitsevät heille, romaneille – valtaväestö oli toissijainen.    

Samuelin ajatuksiin pohjautuen päätin jatkaa hänen kanssaan kuvien tekemistä, yhdessä. Jakaen jatkuvasti ajatuksia aiheen ympäriltä.  

Juttelin myös usein näistä samoista asioista saamelaisen taiteilijaystäväni Ladan kanssa. Hän sai minut ajattelemaan vähemmistöjen kuvallista representointia entistä tarkemmin. Lada kertoi siitä, kuinka saamelaisia ja muita vähemmistöjä on perinteisesti kuvattu länsimaisen kulttuurin toimesta eksoottisina tai tuntemattomina, ilman todellista suhdetta kuvattaviin. Tämä on johtanut ongelmallisiin valokuviin, joissa kuvattava vähemmistö esitetään usein toiseutettuina. Saamelaisia on pyritty esittämään arkielämän kuvastossa vähemmistön ulkopuolelta idealisoituina. Arkistokuvien todellisuus on ollut ja on edelleen kyseenalainen silloin, kun kuvia on toteutettu vähemmistön ulkopuolelta tulevan tekijän toimesta.  

Vaikka en pystynyt Rom-teoksen ympärille rakennettujen valokuvien avulla välittämään niissä esiintyvien ihmisten ajatuksia tai heidän ideologiaansa, sain mahdollisuuden olla läsnä, kuunnella ja vain olla. Olla vain, se oli minulle suurempaa kuin valokuva.   

Tämä valokuvan kaksikerroksinen pinta, josta kovasti pidän, on minulle tärkeä, erikoinen ja ristiriitainen. Valokuva on kaunis, mutta kuitenkin samaan aikaan niin etäinen ja hauras. Sillä on takataskussa kortti, se kykenee sitomaan ajan ja paikan, jolloin voimme ajatella valokuvaa mahdollisesti dokumenttina jostain.   

Mitä sitten valokuva lopulta kykenee kertomaan, ehkä pienen osan siitä mitä olet ajatellut sen kertovan? Toki riippuen valokuvan informatiivisuudesta. Lopulta se puhuu katsojalle usein jostain omakohtaisesta, jonka ympärille rakentuu monikerroksisia tulkintoja. Tämä on minulle valokuvan vahvuus.  

Vaikka kuinka paljon kuluneiden vuosien aikana olen tätä kaikkea pyörittänyt mielessäni, niin en pääse irtautumaan valokuvan monimutkaisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Haluan kuitenkin uskoa, että jos tekijänä pysähtyy ajattelemaan näitä kysymyksiä, niin voi olla, että lopulta olet kykeneväinen vastaamaan ainakin pieneen osaan niistä.  

Ehkä, siis.  

Haluan kiittää kaikkia näitä ihmisiä, joihin sain tutustua tämän 10 vuoden matkan varrella. He antoivat minulle enemmän kuin koskaan osasin odottaa.   

  

Best 
Jonne